Orientaatioviikon jatkoa, osa 2

Torstaina vierailimme Ugandan ainoassa psykiatrisessa sairaalassa, Butabikassa. Siellä on miesten ja naisten akuutit osastot, lasten osasto, alkoholi- ja huumekorvausosasto, oikeuspsykiatrinen osasto ja outpatient department, eli vähän niin kuin poli. Keskimäärin Butabikassa on 550 potilasta, mutta ajoittain potilaita voi olla yli 700. Potilaiden ikä vaihtelee neljävuotiaasta 40-vuotiaaseen. Butabikan lapset ovat poliisin tuomia kaduilta, heidän tarkkoja ikiä tai alkuperiä ei tiedetä. Lasten psykiatrisella osastolla hoidetaan mm. epileptikoita, autistisia ja ADHD-lapsia sekä kaikkia muita neurologisia sairauksia omaavia lapsia. Lapset saavat Butabikassa helposti täysin väärää hoitoa, koska mm. epileptikoita tai autistisia helposti ajatellaan psyykkisesti sairaina. Kävelimme naisten ja miesten akuuttien osastojen ohi ja naiset vallan innostuivat meistä. He huutelivat rivouksia ja yrittivät saada meitä käymään aidan vieressä ja olivat vallan hervottomia aidatun alueensa sisällä. Miesten osaston väki oli rauhallisempaa, mutta sieltäkin joku olisi halunnut meidät kaikki vaimoikseen.

Butabikasta jatkoimme Kiwokoon maaseudulle, jossa kävimme tutustumassa Kiwoko Hospitaliin, yhteen meidän tulevista harjoittelupaikoistamme. Kiwokossa oli useampikin vaaleaihoinen immeinen, joista yksi irlantilaisnainen kierrätti meitä ympäri sairaalan aluetta. Nainen oli ollut miehensä kanssa Ugandassa kaksi vuotta (ja syönyt koko sen ajan malaria-profylaksialääkkeitä). Hänen miehensä oli medical engineer ja työskenteli Kiwokon sairaalassa.

Kaikkia osastoja emme Kiwokossa kiertäneet. Me kävimme lasten osastolla, jossa oli kaksi ”siipeä”, mutta siis yhtä samaa huonetta kaikki ilman väliseiniä. Toisessa osassa oli punaisia, keltaisia ja valkoisia lasten ja vauvojen sänkyjä. Värin mukaan potilaat jaoteltiin niin, että punaisissa sängyissä oli jatkuvaa valvontaa tarvitsevat, keltaisissa jonkin verran valvontaa tarvitsevat ja valkoisissa lapset, jotka olivat jo pian kotiutuskunnossa. Toisessa osassa oli ”eristyshuone”, eli siis ilman väliseiniä tai mitään samassa tilassa, hoidettiin mm. tuberkuloosilapsia. Lastenosastolla hoidetaan vain 0-6 –vuotiaita lapsia ja kuusivuotiaasta lähtien lapsetkin menevät aikuisten osastoille, miesten tai naisten osastolle.

Kiersimme maternity-osaston, jossa oli lapsivuodeosasto kahdessa valtavassa isossa huoneessa, toinen huone leikatuille äideille ja toinen säännöllisesti synnyttäneille. Lapsille ei ollut omia sänkyjä, vaan ne olivat samassa sängyssä äidin kanssa. Kiwokon alueella (ja varmaan lähes koko Ugandassa) yritetään rohkaista äitejä tulla sairaalaan synnyttämään, sillä kotisynnytysten jälkeiset infektiot ja lapsikuolleisuus on korkea. Kiwokosta löytyy myös yksi Ugandan kuudesta NICU:sta, eli vastasyntyneiden teho-osastosta. Yksi löytyy Kiwokon lisäksi pohjois-Ugandasta ja loput neljä Kampalan alueelta, niistä yksi on IHK:ssa. Kiwokossa hoidetaan mm. 28 raskausviikon jälkeen syntyneitä keskosia. Ugandassa abortti on laiton. Kaikkia alle 26 raskausviikolla menehtyneitä sikiöitä ajatellaan keskenmenoiksi ja sen jälkeen syntyneet ovat ennenaikaisia synnytyksiä.

Kiwokossa on myös HIV-poliklinikka, jossa on tapaamiset tiistaisin ja torstaisin. Silloin on mahdollista tavata lääkäri, mutta jos siihen ei ole tarvetta, niin hoitajan kanssa tarkistetaan lääkitys, ravitsemus ja yleistila. Lisäksi näistä ryhmistä HIV-positiiviset saavat todella suurta vertaistukea toisistaan. Useat Ugandassa haluavat pysyä hiljaa sairaudestaan. Tapasimme yhden naisen, joka haluaa ”olla julkisesti” HIV-positiivinen, jotta muut positiiviset näkevät hänen voivan hyvin ja asioiden olevan reilassa, ja uskaltavat myös hakeutua hoitoon, ja terveet eivät turhaan pelkää HIV-positiivisia ihmisiä.

Perjantaina matkustimme todella maalle, n. 70km päähän Kampalasta keskelle ei mitään. Vierailimme ROTOM:ssa (Reach One, Touch One –Ministries) Mukonon kylässä. ROTOMin perusperiaate on huolehtia vanhuksista. Muuten vanhukset jäävät lähes oman onnensa nojaan Ugandassa. He usein joutuvat kasvattamaan myös lastenlapsiaan tai lastenlastenlapsiaan. ROTOMissa ajatellaan, että kun vanhus voi hyvin, niin myös lapset voivat hyvin. He tekevät kotikäyntejä, jolloin he rukoilevat vanhusten kanssa, auttavat kotitöissä ja vievät ruokaa. Heillä on ROTOMin toimiston pihapiiriin rakenteilla myös vanhainkoti, jossa jokaisella siellä asuvalla vanhuksella tulee olemaan oma huone. Kävimme rakennustyömaalla vierailemassa siellä ollessamme. Kasassa oli vasta seinät, mutta alku näytti ainakin ihan hyvältä, palvelutalotyypiseltä ratkaisulta. Ugandassa miesten odotettu elinikä on 51 ja naisten 53 vuotta. Kuitenkin, nimenomaan pienemmistä kylistä, löytyy paljon myös lähellä 80 ikävuotta olevia vanhuksia.

Muutama meistä pääsi myös vierailemaan paikallisen heimon kylässä, mutta en kuulunut siihen ryhmään. Heidät oli kuulemma ilolla, tanssilla ja laululla ottanut vastaan jonkinlainen alkuasukasheimo, jossa oli ihmisiä lapsista vanhuksiin. Kyllä harmitti jälkikäteen, etten päässyt sinne vierailulle!

Mukonon kylästä jatkoimme vielä hieman kauemmas Kampalasta, Nyengaan. Vierailimme hyvin vahvasti katolisessa sairaalassa ja sairaanhoitaja-koulussa, St. Francis Hospital Nyengassa. Siellä, kuten lähes kaikissa muissakin sairaaloissa, oli miesten, naisten, lasten ja äitiysosastot sekä HIV-poli. Äitiysosastolle kuului synnytyssali ja synnyttäneiden osasto. Synnytyssalista löytyi inkubaattori ja oma pieni autoklaavi. Sinä päivänä siellä oli syntynyt kuusi vauvaa, joista neljä normaalisti alakautta. Nyengan sairaalan yhteydessä oli kaksi pientä tiilitaloa, joissa asui lepraa sairastaneita vanhuksia, joista Nyengan väki piti huolta. Lauloimme vanhuksille ja he olivat mielissään.

Myös eräänlainen neuvola Nyengassa toimi raskaana oleville. Siellä oli seinillä julisteita siitä, kuinka HIV-positiivisia(kin) äitejä rohkaistaan imettämään lapsiaan ainakin 6kk ikään asti. Meillä Suomessahan se on kiellettyä. Ugandassakin 15 vauvaa sadasta saa rintaruokinnan välityksellä äidiltä tartunnan HIV:sta. Kuinka monta turhaa tartuntaa voitaisiin välttää sillä, että näitä ihmisiä täällä valistettaisiin asiasta. (itseasiassa meillä oli yhdellä Mpigin luennoista tästä puhetta, ja mainitsin asiasta luentoa pitäneelle kätilölle, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan väitti tiukkaan, että imettäminen vain ja ainoastaan antaa kunnon vastustuskyvyn vauvoille infektioita ja tauteja vastaan...)

Inkubaattori.

Synnytyssänky.

Sairaanhoitajaopiskelijoiden asuntolat sijaitsivat myös sairaalan alueella. Heidän opettajansa kierrättivät meitä ympäri sairaalan aluetta. He pukeutuivat nunnamaisiin asuihin, joihin kuului mekko ja hilkka ja/tai pidempi nunnahuivi. Koko sairaala oli jollain ahdistavalla tavalla liian uskonnollinen. Alunperin meidät kätilöopiskelijat oli ajateltu sijoittaa sinne kahdeksi viikoksi, mutta vaihdoimme sen vain yhteen viikkoon.

Nyengasta takaisin Kampalaan yliopiston bussilla palatessamme jumiuduimme ruuhkaan kolmeksi tunniksi. Ehti tulla jo pimeä ja kuskimme varoitti meitä pitämästä laukkujamme tai mitään arvokasta näkyvillä. Kyllä kuumotti, pelotti suorastaan. Joku aiempi suomalaisryhmä oli juuri vastaavanlaisessa tilanteessa aseellisesti ryöstetty. Meillä on kielto, ettemme saa koskaan liikkua yksin ulkona, ja pimeän tultua emme saa lähteä kotosalta enää mihinkään. Mutta turvallisesti, hengissä ja kaikkien tavaroiden kanssa selvisimme kotiin! 

Ps. Täällä aurinko paistaa suoraa yläpuolelta! :)