30.10.2012

Netti-pimento

Ilmoitan vain, että blogi päivittyy kunnolla jälleen (viimeistään) kahden viikon päästä. Muutimme eilen Luweron kaupunkiin Kiwokon sairaalaan, ja tämä on lähes kirjaimellisesti Jumalan selän takana, netti ei kanna tänne lainkaan. Eli palataan myöhemmin asiaan. Kaikki hyvin, ainakin Afrikan kannalta katsoen.

23.10.2012

Työpäivinä tapahtunutta

Autoin maailmaan mustan tyttövauvan, 3,9kg. Vauva oli hyvin alhaalla tuloillaan ja kätilö kehoitti minua puhkaisemaan kalvot. Kun vedin hanskoja käteen, kätilö ennätti itse ottamaan crilet käteensä ja niitä aukomalla ja takaisin kiinni laittamalla oli ”puhkaisemassa kalvoja”. Synnytys eteni hyvin. Vauva syntyi avonaisesta tarjonnasta ja otsa tarjoutuvana osana, otsassa oli todella suuri pahka. Kätilön luulemat kalvot selvisivät vauvan synnyttyä olleen vauvan otsa, jossa oli kätilön crileilla tekemiä naarmuja. Lisäksi tällä vauvalla oli kitalakihalkio, ensimmäinen, minkä olen koskaan löytänyt.

Samana päivänä maternityssa oli 28-raskausviikolla oleva vuotava äiti, jolla lääkäri epäili istukan ablaatiota. Vauvan sydänäänet kuuluivat torvella kuitenkin vaimeina. Äiti päätettiin leikata, jotta edes äiti saataisiin pelastettua. Leikkurikin oli jälleen toiminnassa ja sairaalaan oli saatu verta. Noin kaksi tuntia leikkauspäätöksen jälkeen lääkäri, hoitajat ja me olimme leikkaussalissa ja äiti nukutettiin maskin kautta eetterillä ja jollakin iv-lääkkeellä. Sikiö oli jo vatsan peitteiden läpi ulos tultuaan menehtynyt. Lääkäri nosti vauvan napanuorasta vetäen ja ojensi vastaanottavalle hoitajalle, joka vei vauvan pöydälle ja jätti sinne hoitaessaan muita asioita. Siinä ei pystynyt kuin katselemaan sitä pientä ihmistä, joka näytti jo niin valmiilta, mutta pieneltä kuin mikä. Vauvaa ei punnittu, vaan se käärittiin lakanan sisään ja vietiin omaisille haudattavaksi. Äiti pelastui ja on jo hyvissä voimissaan osastolla. Lääkäri totesi leikkauksen jälkeen, että oli ehkä kuullut torvella kuitenkin äidin oman pulssin, eikä sikiön sydänääniä.

Intensiiviviikko meni nopeasti ohi, ja sen päätteeksi juhlimme neljännesvuosisataani. Aivan huippu viikko, oli mahtavaa tutustua uusiin ihmisiin! Etenkin ugandalaisiin ja kenialaisiin opiskelijoihin!

African dance.

And also the band.

Finland!

Mixing up.

Kirorei from Kenya. Coming to Tampere!

Jonkun heimon majatalo on kokonsa puolesta kuin minulle tehty.



Olemme jälleen Mpigissä, vielä tämä viikko jäljellä. Lauantaina menemme takaisin Kampalaan ja sunnuntaina jatkamme Missionary Hospital Kiwokoon. Siellä pari viikkoa ja sitten on viikon loma, jolloin aiomme käydä Murchison Falls Safarilla! Aika on mennyt ihan mielettömän nopeasti, ei tunnu lainkaan siltä, että olisin ollut jo hieman reilun kuukauden poissa kotoa. Tässä Mpigin pihassamme nauttii  tästä rauhallisesta ilmapiiristä, ja kaikista näistä oudoista näyistä omalla pihallamme. Pihamme takametsässä on banaanipuita ja pihassamme kulkee päivittäin mm. kanoja, lehmiä, kissoja, koiria, lepakoita, erilaisia lintuja ja käärmeitä.

Pihamme Mpigissä.

18.10.2012

Intensiiviviikko Kampalassa


Viime viikko Mpigissä meni nopeasti, Hene on myös täysissä voimissaan, mitään vakavaa ei löytynyt ja hän pääsi samana päivänä jo pois. Sen jälkeen meistä jo kolme muutakin on oksennellut, mutta ne taudit on mennyt muutamalla oksentamisella ohi.

Saavuimme sunnuntaina Kampalaan, majoitumme nyt Landmark View Hotelissa aika lähellä samaa majapaikkaa, jossa asuimme, kun saavuimme Ugandaan. Täällä vietetään HADCO:n intensiiviviikkoa, konferenssia, johon osallistuu kaikista Terve Afrikka –yhteistyömaista opettajia ja opiskelijoita. HADCO on siis sama kuin Terve Afrikka –verkosto. Suomesta tuli opettajia myös tälle viikolle tänne ja meidän lisäksi on myös kenialaisia ja ugandalaisia opiskelijoita (jotka ovat osa kotoisin muistakin maista, kuten Malawista ja Somaliasta, mutta opiskelevat Ugandassa).

Aika on mennyt konferenssissa todella nopeasti. Siellä luennoi vuorollaan eri opettajat ja opiskelijat, mekin pidimme maanantaina luentoa suomalaisesta sosiaali- ja terveysalan opiskelujärjestelmästä. Maanantai-iltana meillä oli hotellin pihalla barbeque-ilta, jossa saimme hyvää ruokaa ja tutustuimme myös paikallisiin opiskelijoihin, tanssia ja laulua, mukavaa yhteistä ajanviettoa. Oli huisin mukava ilta! :) Ja muuta en voi sanoa, kuin että afrikkalaiset (sukupuoleen katsomatta) osaavat kyllä sheikata sitä peppuaan! Huhhuh! Ei voi kuin kateellisena ihmetellä. Ja kun nuo miehetkin täällä osaa tanssia niin hyvin! Paljon paremmin kuin monet suomalaiset naisetkaan! They get my respect!

Tänään luentojen jälkeen lähdimme isohkolla mustavalkoisella porukalla yliopiston bussilla Kampala sight seeing –kierrokselle, johon kuului parilla craft arealla kiertelyä ja ostoskelua. Oli mukavaa. Illasta kävimme tyttöjen kanssa syömässä pidemmän kaavan kautta, aivan ihana rauhallinen ilta yhdessä!

Älkääkä huoliko, jos minusta ei kuulu hetkeen täällä, pyrin kyllä kirjoittamaan ainakin kerran viikkoon. Alkuun asiaa vain oli niin paljon, että teksteistä tuli pitkiä ja niitä tuli tiheästi. Nyt, kun elämä on alkanut täällä tasoittumaan ja ”normalisoitumaan”, ei osaa enää kirjoittaa kaikesta uudesta ja ihmeellisestä. Minulle saa siis ehdottaa, jos on jokin asia tässä kulttuurissa, josta haluaisitte lukea tarkemmin. On myös niitä asioita, joita ei vain osaa sanoiksi pukea, kuten esimerkiksi viime viikolla vierailemamme Watoto-kylä. Niin uskomaton paikka, että puoliksi kirjoitettu blogiteksti odottaa jatkoaan, kun osaisin ajatukseni ja tuntemukseni sanoiksi pukea.

Mutta pääpointti siis oli se, että kaikki hyvin, hengissä ollaan ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa! Nautin tästä kokemuksesta ja uusista tuttavuuksista aivan mielettömästi! 

10.10.2012

Uganda 50 yrs

Eilen juhlittiin Ugandan 50-vuotis itsenäisyyspäivää. Täällä Mpigissä se ei juuri näkynyt, ainoastaan sen verran, että kokkimme Juliet poikansa kanssa katseli televisiosta ruokailutilassamme suoraa lähetystä pääkaupunki Kampalassa pidetystä karnevaali-juhlasta. Ja meille oli annettu vapaapäivä sen vuoksi harjoittelusta. Menimme läheisen vuoren kukkulalle ottamaan aurinkoa. Ja sen illalla kyllä tunsi nahassaan... 50th Jubilee!

Harjoittelussa maanantai oli todella hiljainen, ei tapahtunut mitään jännittävää raportoitavaa, ketään ei edes syntynyt meidän aikanamme. Tänään aamun ward round oli samanlainen. Ei ollut edes ketään raskaana olevaa osastolla, paitsi yksi malarian sairastanut, joka kotiutui. Aamun pneumonia-luennon jälkeen menimme general wardille katsomaan yhtä tytöistä (siis meidän omasta porukasta), joka oli huonovointinen. Häntä huimasi, keinutti, pyörrytti, hänellä oli kuuman ja kylmän horkkia,  ja oli pariin otteeseen oksentanut. Dr. Jubilee tuli häntä tapaamaan, ja koska kaikki tutkimukset (eli lämpö, verenpaine ja verikoe, jolla katsottiin malariaa) olivat normaaleja, Jubilee ei tiennyt, mitä tehdä, eikä halunnut ottaa riskejä epämääräisillä oireilla, niin mrs. Elizabeth tuli Kampalasta noutamaan Henen IHK:lle (International Hospital Kampala) tarkempiin tutkimuksiin. Suvi lähti Henen mukaan ja otti mukaan varmuuden vuoksi omat tipanlaittovälineet ja nesteet. Täällä on hyvä sairastaa, kun on joukko hoitajaopiskelijoita (ja yksi hoitajakin) lääkkeineen ja kaikkineen mukana! Tytöt ovat vielä sillä reissulla.

Kortit lähtivät muuten tietyille ja valituille tänään postissa, ilmoitelkaa, jos/kun tulee perille! :)

Koska olen vihdoin ja viimein saanut blogin ajantasalle, haluan mainita muutamia yleisiä asioita, joista osan olen matkan varrella saattanut jo mainitakin, mutta kun ei voi muistaa. Eli ensinnäkin tähän blogiin liittyen; kommentointi on sallittua ja toivottavaa. Jos sinulla ei ole omia Google-tunnuksia, niin valitse kommentointikentästä kohta ”anonyymi” ja mielellään kirjoita kommenttiisi, kuka kommentoi. Mielelläni luen terveisiä sieltä sateisesta Suomesta ja muutenkin luen mielipiteitänne ja ajatuksianne. Lisäksi blogin kuvia saa suurennettua niitä klikkaamalla, jos haluaa joitakin kuvia tarkemmin katsoa.

Ugandaa sanotaan Afrikan helmeksi sen sijainnin ja vehreän luontonsa vuoksi. Ugandan, Kenian ja Tansanian rajoilla on Afrikan suurin järvi, Victoria-järvi. Victoria-järven laskujoki, Victorian Niili, kulkee Ugandan kautta ja johtaa Ugandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajalla olevaan Albert-järveen (siellä on nyt koleraa), josta se jatkuu Albertin Niili –nimisenä etelä-Sudanin rajalle. Nämä joet muodostavat Valkoisen Niilin yläjuoksun. Ugandan tärkein elinkeino on maanviljely, joka työllistää 80% Ugandan väestöstä. Uganda on Afrikan suurin robusta-kahvin tuottajamaa ja suurin osa, n. 65%, viennin arvosta tuleekin kahvista. (lähteenä toiminut Wikipedia)

Ugandan rahayksikkönä on Ugandan shillinki, jonka tämänhetkinen kurssi on jotain 3100-3200 shillingin välillä. Käytämme hintojen muuttamiseen euroiksi kaavaa 1€ = 3000 shillinkiä. Sairaanhoitajat saavat kuukaudessa palkkaa noin 200 USA:n dollaria. (ainiin, staassina tippaa laittaessa käytetään käsivarren ympärille sidottua tippaletkun pätkää.) Lisätienestien toivossa he tekevät todella paljon extravuoroja ja pitkää päivää. Kulkuvälineenä käytetään matatua, joka on sellainen Toyota Hiacen näköinen pikkubussi, joka ängetään täyteen porukkaa, tai boda bodaa, joka on mopo, jonka selässä on kuskin lisäksi yhdelle penkki, mutta usein niissä näkee enemmänkin väkeä. Boda bodaa on yliopiston puolesta meitä kielletty käyttämästä.

Boda boda -jono.

Matatu.

Matatu-jono.

Slummeissa asuvilla ihmisillä ei usein ole taloissaan ovia tai ikkunoita, ovena saattaa nähdä vain verhon. Myös erilaisissa lautahökkeleissä asuu ihmisiä ja maalla on näkynyt paljon myös savesta rakennettuja taloja, savimajoja, joissa on olkikatto.





Ananakset ovat mielettömän halpoja ja aivan mielettömän hyviä! Lisäksi nyt on paljon saatavana vesimelonia, banaania, jackfruitia ja papaijaa. Myös avocadoa ollaan ruualla saatu! Mango-kausi alkaa marraskuussa, sitä odotellessa! :)

Jackfruit.

Loppuviikko ja viikonloppu Mpigissä

Viime viikko jatkui harjoittelun merkeissä. Päivämme koostuvat harjoittelussa niin, että klo 8-9 menemme joka aamu ward roundille (olen ehkä saattanut mainita tästä aiemminkin, ei pysty muistamaan), jonka jälkeen meillä on luennot eri aiheesta eri päivinä klo 9-10. Siitä loppupäivä harjoittelua.

Keskiviikkoaamuna näimme ward roundilla synnytyksen, pääsimme seuraamaan, kuinka se täällä hoidetaan, että voimme sitten itse astua puikkoihin. Käytännössähän täällä ei avautumisvaihetta juuri hoideta. Neljän tunnin välein tehdään sisätutkimus ja 30min välein pitäisi kuunnella torvella vauvan sydänäänet, mutta tämä jää aika monelta kätilöltä tekemättä. Mitään monitorointia täällä ei ole, itseasiassa täällä torvella kuuntelua kutsutaan monitoroinniksi.

Keskiviikkona myös tehtiin synnytyssalissa kaavinta, 8. raskausviikolla keskenmeno ja sikiö jäänyt kohtuun. Lääkäri (dr. Juma) tuli synnytyssaliin ja ilman kivunlievityksiä kaapi kohdun tyhjäksi, käyttäen samoja instrumenttejä kuin Suomessakin käytettäisiin. ”Kohdevalon”, vai miksi ikinä sitä kutsutaankaan, lamppu oli palanut, niin lääkäri teki ilman tarkempaa valaistusta spekulatutkimuksen ja koko toimenpiteen. (vähän samaan tyyliin, kuin aiemmin kertomassani leikkauksessa, ”ei ole verta, toivottavasti ei tapahdu mitään”)

Iltapäivästä sain ensimmäisen koppini, kauniin tyttövauvan. Koska äiti oli ensisynnyttäjä, kätilö kehotti minua tekemään episiotomian. Sitä ei puuduteta täällä, eivätkä äidit muutenkaan saa kivunlievityksiä synnytyksen aikana, niin tein työtä käskettyä ja leikkasin normaaliin tapaan klo 7 kohti. Saimme vauvan ja istukan nätisti syntymään, ja kun tuli aika ommella epparia, en suostunut (pistotapaturmien vaaran vuoksi en uskalla lähteä riskeeraamaan) ja kätilö alkoi sitä ommella. Siinä vaiheessa, vaikka olin epparia tehdessäni varmistanut paikan, sain kätilöltä negatiivista palautetta siitä, ettei hän ole tottunut ompelemaan episiotomiaa siltä puolelta. Täällä on tapana tehdä se klo 5 kohti, on kuulemma helpompi ommella.

Vauvan synnyttyä se nostetaan suoraa äidin paljaan vatsan päälle (kätilöt täällä kehottavat ponnistusvaiheen lähestyessä äitejä riisumaan itsensä täysin alasti) ja katkaistaan napanuora noin puolesta välistä. Vauvaa imetään äidin vatsan päällä ”manuaalisella imulla”, sellaisella jättimäisellä pipetillä, jos se ei ala heti itkeä. Sitten vauva nostetaan kuivattavaksi, punnittavaksi ja kapaloitavaksi viereiselle sängylle ja siellä laitetaan napa kunnolla. Napa solmitaan steriilin hanskan kuminauhareunuksella umpisolmuun ja katkaistaan kirurgisen veitsen terällä lyhyemmäksi. Istukkaa ei tarkasteta sen kummemmin, se menee suoraa omaan roskakoriinsa, josta se kannetaan maternity-osaston vieressä olevaan pieneen rakennukseen, joka lienee jonkinlainen krematorio, siellä ne poltetaan. Sitten vauva jää ”kapaloituna” (ei vaippaa) viereiselle sängylle ja hoidetaan äiti loppuun. Heti, kun paikat on saatu puhtaaksi, äiti nousee ja siirtyy osaston puolelle, eli verhon toiselle puolelle omalle vuodepaikalleen. Tarvittaessa joitain potilaita siirretään sängystä toiseen, että saadaan tilaa kaikille. Äidit ovat olleet todella ilmeettömiä heti synnytyksen jälkeen, että varhaisesta vuorovaikutuksesta ei voi sanoa täällä tiedettävän kyllä lainkaan!

Ainiin, hauska yhteensattuma juuri minun ensimmäisessä kopissani täällä; vauva kiedottiin Leijonakuningas-lakanaan! :D (olenhan suuri Leijonakuningas-fani!) Äidit tuovat mukanaan siis myös vauvalle kaikki kankaat kotoaan.

Osastolla oli myös keskiviikkona vauva, joka kärsi synnytyksen aikaisesta vakavasta asfyksiasta. Se oli syntynyt samana aamuna. Äidin tullessa sairaalaan huomattiin, että kyseessä on napanuoraprolapsi, joka Suomessa tietää hätäsektiota. Äiti siirrettiin leikkaussaliin, jossa kätilö oli tehnyt päätöksen, että vedetään imukupilla (kätilöt tekevät sitä täällä, ei lääkärit), koska vauva oli aivan siinä tuloillaan. Niin vauva oli sitten vedetty maailmaan imukupilla ja siksi kärsinyt asfyksiasta, eli hapenpuutteesta, ja se oli todella huonovointinen. Hengitys oli todella työlästä, vauva sai happea viiksillä. Kun sähköt menivät, vauva ei saanut happea. Koko health centren ainoa generaattori on leikkurissa. Kätilö laittoi vauvalle myös tipan käteen ja siitä antibioottia stoossina. Myöhemmin illalla vauva oli menehtynyt.

Olemme Tarun kanssa sopineet, että otamme vuorotellen koppeja vastaan. Koska minä otin keskiviikkona, Taru sai torstaiaamuna ensimmäiset gemininsä. Hoidin samaan aikaan verhon takana sängyllä toista ponnistavaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt minulle syntyä ennen luentoja. Muuten geminit syntyivät ihan normaalisti, mutta kun A oli syntynyt, B-vauvan tarjoutuvaa osaa ei erikseen tarkastettu. Sitten vain odotettiin, että B alkaisi syntymään. A tuli normaalisti raivotarjonnassa, mutta B (onneksi) avonaisessa. Molemmilla vauvoilla kasvoi molempien pikkusormiensa noin puolesta välistä lisäsormet. Lääkäri ei tarkasta vauvoja täällä lainkaan ennen kotiutumista ja äidit kotiutuvat vauvoineen heti, kun äidin vointi sen sallii. Dr. Jubilee sanoi meille, että sektoidut äidit ovat osastolla 3vrk ja säännöllisesti synnyttäneet 2vrk, mutta esimerkiksi tuo aamulla geminit synnyttänyt äiti kotiutui saman päivän iltana.

Aamun luennon jälkeen lähdimme lava-ambulanssin lavalla matkustaen läheiselle koululle, Kibukalle. Siellä osa meistä antoi lapsille Tetanus-rokotteita ulkona puun alla ja osa jakoi matolääkkeitä.

Ambulanssin lavalla Kibukan koululle.
Rokottamista Kibukan koululla.
Viikonloppuna matkustimme päiväntasaajalle. Koska Mpigissä meistä huolehtivat henkilöt eivät saaneet meille muuta kyytiä, niin he luovuttivat käyttöömme päiväksi Health Centren toisen ambulanssin kuskeineen! :D Harva voi sanoa käyneensä päiväntasaajalla ambulanssilla!

Ambulanssilla päiväntasaajalle!
Päiväntasaaja.
Sen jälkeen menimme kävelylle läheiseen sademetsään, Mpanga Forestiin. Se oli kyllä jännä, kuinka heti, kun astui ”sisään” metsään, ilma muuttui. Ilmankosteus nousi reilusti ja puut olivat paljon paljon korkeampia kuin muualla, luonto vehreää, paljon perhosia, liianeja, apinoita, ja niitä kaikkia luonnon ja eri eläinten ääniä. Kuvissa sademetsä ei näytä juuri miltään, mutta aivan uskomattoman hieno paikka se oli.

Mpanga forest.
Liaaneja.
Korkeita puita.
Jättimäinen hämähäkki jättimäisessä verkossa metsän uumenissa.
Yksi tytöistä sai piston otsaansa ja vatsaansa metsässä, mutta koskaan ei ole selvinnyt mistä. Kipu oli kova, se levisi koko ajan ja pian hän alkoi voimaan pahoin. Kun pääsimme takaisin Health Centreen, dr. Jubilee tutki hänet ja hän sai iv-kortisonia. Sillä, särkylääkkeellä ja levolla olo helpotti parissa tunnissa. Jokin myrkky mitä ilmeisimmin levinnyt pistoista elimistöön. Nyt kaikki on kuitenkin hyvin jo siltä osin.

Sunnuntai meni rauhallisissa merkeissä, Mirva-opettajamme lähti Kampalaan, josta hän jatkoi Suomeen, ja minusta tuli Mpigin porukan team leader. Saas nähdä, kuinka selvitään! :D

5.10.2012

Mpigi


Aloitimme ma 1.10. harjoittelun Mpigi Health Centerissä. Tai oikeastaan meidän aamu alkoi luennolla, jonka Mpigin lääkäri dr. Jubilee piti tämän kyläsairaalan toiminnasta ja osastoista yms. Sitten saimme pitää n. 1,5h tauon, jonka jälkeen vedimme työvaatteet päälle ja lähdimme kiertämään osastoja esittäytymässä.

Vierailimme HIV-klinikalla yhden vapaaehtoisena työskentelevän hoitajan luona ja seurasimme jonkin aikaa hänen vastaanottoaan. Hän kertoi rohkaisevansa kaikkia HIV-positiivisia äitejä luopumaan HIV-negatiivisista lapsistaan, esimerkiksi isovanhemmille antamaan heidät kasvatettavakseen. Syynä tähän oli HIV-positiivisten äitien vastustuskyvyn alhaisuus ja se, että he hyvin todennäköisesti sairastuvat jossain vaiheessa kuitenkin tuberkuloosiin. Tällä keinolla hoitaja haluaa suojata lasta sairastumasta tuberkuloosiin.

Koko loppupäivä meni osastoja kierrellessä, jonka jälkeen otimme pienet iltapäiväunet oman mökkimme pihassa auringon paisteessa. Kävimme myös tutustumassa paikalliseen ”keskustaan” ja osa laittoi jo postikortteja tulemaan Suomeen. Ilta meni mrs. Julietin mahtavista ruuista nauttiessa! :)

Mzungu-hoitajat.
Tiistaina klo 8 menimme Tarun ja Hannelen kanssa maternity-osastolle, jossa meidän oli käsketty osallistua klo 8-9 ward roundille, eli osastokierrokselle. Osasto on yksi iso huone, jossa on noin kaksikymmentä sänkyä. Aamulla kaikki sängyt olivat täynnä. Osastolla työskentelee vain yksi kätilö, joka ottaa potilaat vastaan, hoitaa synnytyksen ja lapsivuodeajan seurannan. Tämä kaikki tapahtuu tässä samassa isossa huoneessa, synnytyssänky on verholla eristetty, mutta muuten kaikki ovat samassa tilassa ilman verhoja. Äidit vain makasivat vauvan kanssa samassa sängyssä ja sänkyjen väleissä lattialla nukkui olkimatolla omaisia, jotka huolehtivat äidistä ja vauvasta. Mukanaan pitää tuoda sairaalaan tullessa (missä vaivassa tahansa) aivan KAIKKI, lakanoista ja ruuasta lähtien hanskoihin, lääkkeisiin, neuloihin ja kanyyleihin sekä jopa kiinnitysteippeihin. Omainen on yleensä synnyttäneen äidin oma äiti ja tämä huolehti myös vauvasta, vauva ainoastaan imee äidin rinnalla, muuten omainen hoitaa.

Synnyttämässä oli kaksi naista aamusta, ja edistyneempi heistä oli 8cm auki ja alkoi hieman jo ähkimään siihen malliin, että kohta syntyy, juuri ennen klo 9, kun meidän piti mennä luennolle klo 9. No, sinne äiti jäi ähkimään, kun me hipsimme Mpigin lääkäreiden meille järjestämille pakollisille luennoille, joista Terve Afrikka –verkosto joutuu maksamaan (erikoinen käytäntö?). Näitä luentoja (lectures) on joka päivä klo 9-10 meille Mpigissä olomme ajan. Tänään aiheena oli Ugandan terveydenhuoltojärjestelmä. Luento oli todella mielenkiintoinen ja sisälsi paljon nimenomaan lasten- ja äitiyshuollosta.

Menimme luennon jälkeen katsastamaan maternityn tilanteen, ja äiti oli jo poissa synnytyshuoneesta, joten vauva oli syntynyt sillä välin. Kävimme vetämässä mekot päälle ja lähdimme koko porukka dr. Jubileen kanssa autolla Mpigin terveysministeriöön ”virallisten ihmisten tapaamiskierrokselle”. Tapasimme kolme eri ihmistä, joista yksi oli jokin apulaisjohtaja ja yksi oli ”the president of the department”, eli ilmeisesti jokin terveysministeriön presidentti (?). He olivat todella innoissaan meistä, etenkin KÄTILÖopiskelijat tuntuvat olevan hyvin merkittäviä täällä, kaikki rakastavat ja ihailevat kätilöitä. Johtunee ehkä toki siitä, että Ugandan 34 miljoonasta asukkaasta jopa 80% on lapsia. Syntyvyys on todella suuri, keskimääräinen lapsimäärä perheissä on seitsemän.  

Kun tulimme takaisin virallisten tapaamisten kierrokselta, dr. Jubilee pyysi minut ja Tarun (jälleen hierarkia näkyi KÄTILÖ- ja sairaanhoitajaopiskelijoiden suhteen) mukaansa elektiiviseen sektioon, jonka hän oli pian tekemässä.  Raskausviikot äidillä oli 41+1, ja hänet leikataan elektiivisesti siksi, koska aiemmat lapset ovat olleet isoja (ensimmäinen 4,5kg ja toinen 3,8kg) ja koska häntä ei vielä lainkaan supista. Täällä tuskin siis käynnistellään synnytyksiä...?

Vaihdoimme leikkurissa leikkurin tumman vihreisiin vaatteisiin ja saimme myssyt ja maskit, sekä kumisaappaat jalkaan. Dr. Jubilee oli salissa ensimmäisenä odottamassa, ennen kuin potilas tai hoitajatkaan olivat siellä. Hänellä oli seuraavana päivänä jokin tentti ja halusi pian päästä kotiin lukemaan. Yleensä sektioissa on kaksi hoitajaa, leikkaava lääkäri ja vauvaa vastaanottava kätilö. Anestesialääkäriä ei Mpigin Health Centressä ole lainkaan. Dr. Jubilee olisi laittanut minut ottamaan vauvaa vastaan, mutta pyysin, että jos ensimmäisen kerran nyt kuitenkin katselisin vierestä, koska paikalliset toimintatavat eivät olleet lainkaan tuttuja. Maternity-osaston kätilö oli kiireinen, eikä päässyt saliin, niin leikkaus tehtiin siis kahden sairaanhoitajan ja leikkaavan lääkärin voimin.

Ennen kuin luette seuraavaa, tahdon varoittaa, että tulen puhumaan blogissani sairaalasanastolla ja sellaisistakin asioista, joita kaikki eivät välttämättä halua lukea. 

Hoitaja laittoi äidille kanyylin ja yhdisti sen keittosuolaliuokseen, jonka jälkeen lääkäri teippasi tipan kiinni käteen. Samaan aikaan instrumenttihoitaja valmisteli instrumenttipöytää ilman steriilejä vaatteita ja maskia, puhuen samalla puhelimeen. Steriileihin instrumentteihin hän koski kuitenkin jollain pihdeillä, ettei paljain käsin. Steriilit hanskat täällä tarkoittavat myös siis hanskoja, joilla yhdellä parilla hoidetaan kerralla kaikki asiat eikä väliä, vaikka ne eivät olekaan enää steriilit. Esimerkiksi äidin katetrointi; sama hoitaja, joka oli ensin laittanut instrumentit valmiiksi, tuli samoilla hanskoilla kestokatetri toisessa kädessään ja työnsi sen virtsaputkeen ilman pesuja.

Kun äiti oli peitelty steriilillä reikäkankaalla (jossa ei ole mtn liimareunoja) ja lääkäri ja hoitaja olivat valmiina steriileissä vaatteissa (jotka ovat kankaisia, aivan kuin Intiassa!) potilaan molemmin puolin (ja kyllä, tässä vaiheessa ne steriilit hanskat oli vaihdettu kirurgisen käsienpesun jälkeen), anestesiapuolesta vastaava (ja kätilön kiireistä johtuen myös vauvaa vastaanottava) hoitaja antoi unilääkkeen potilaalle ja pyysi laskemaan yhdestä kahteenkymmeneen ja aina uudelleen, kunnes tämä nukahti. Mitään muuta lääkettä potilas ei saanut, eli relaksantteja ei, eikä häntä intuboitu. Nenälle laitettiin ainoastaan happiviikset, ei edes maskia. Dr. Jubilee kertoi meille ennen leikkausta, että kaikki veret ovat loppuneet health centrestä, joten ”toivotaan, ettei mitään käy”. Äidin lähtöhemoglobiili oli 12.8, joka on kuulemma ihan hyvä leikattavalle potilaalle. Meillä Suomessahan on hieman eri asteikko käytössä.

Instrumenttihoitaja nipisteli kirurgisilla atuloilla potilaan mahaa, ja koska tämä ei reagoinut, dr. Jubilee avasi vatsan pystyviillolla. Ei mennyt kuin hetki, niin pieni tummanruskea poikavauva oli maailmassa. Napanuora katkaistiin heti ja anestesiahoitaja otti vauvan pienen pienelle pöydälle ja kuivaili. Vauva alkoi pöytää kohti kävellessä vaimeasti huutaa. Hoitajalla ei tuntunut olevan mikään kiire missään asiassa, hän vaihtoi välillä äidin tippapullon ja vauva oli yksin kosteissa liinoissa sillä todella kapealla pöydällä. Yritin olla lähellä, ettei vauva vahingossa liikahtaessaan tippuisi pöydältä. Kun hoitaja tuli takaisin, hän vaihtoi vauvan kuivien liinojen päälle ja laittoi navan. Se solmittiin steriilien hanskojen reunalla umpisolmulla kiinni. Vaa’an päälle hoitaja laittoi steriilien hanskojen pakettipaperin ja nosti alastoman vauvan siihen kylmälle alustalle. Mitään muuta vauvasta ei katsottu kuin paino. Ei pituutta, ei päänympärystä, ei lämpöä. Sitten hän laittoi vauvan kuivien liinojen sisään (ei kapaloitu) ja jätti pöydälle rauhallisena nukkumaan. Täällä vauva peitetään kokonaan, kasvojakaan ei jätetä näkyviin. Seurailimme hetken tilannetta vierestä ja kun vauva alkoi itkeskelemään, eikä kukaan oikein kiinnittänyt häneen huomiota, niin kysyin, voinko ottaa hänet syliin. Siellä me vuorotellen Tarun kanssa sylittelimme vauvaa, kunnes oli aika lähteä.

Vauva sai 9 ja 10 pisteitä apgar-asteikolla hoitajalta. Missään ei syntymähetkestä eteenpäin näkynyt kelloa, josta olisi seurattu, koska tulee tasan minuutti tai tasan viisi minuuttia täyteen. Enkä ole varma, katsoiko kukaan vauvan tarkkaa syntymäaikaakaan. Mutta hyvät pisteet siis, vaikka melko lötkö vauva mielestäni oli, kun häntä sylittelimme. K-vitamiinia ei pistetty leikkaussalissa ja kun kysyin dr. Jubileelta siitä, hän kysyi hoitajalta, että onko meillä K-vitamiinia. Vauva saa sen kuulemma vasta maternity-osastolla. Lisäksi vauvoille pistetään ennen kotiutumista polio- ja BCG-rokotteet. Leikattua äitiä pidetään osastolla kolme vuorokautta, ja omainen on siellä häntä hoitamassa, kätilö antaa ainoastaan lääkkeet, jotka omaiset ovat ostaneet.

Illasta jotkut miehet yrittivät käydä myymässä meille rumpuja. Outoa. Kävimme kävelemässä vastapäisellä vuorella, aivan mielettömät maisemat! Kuvissa maisemat ei näytä miltään, teidän pitää tulla sieltä itse tänne katsomaan. :)

4.10.2012

Ebola free!

Ainiin, Uganda on tänään julistettu jälleen ebola-vapaaksi! Joten no worries! (:

Viikonloppu Kampalassa


Viime lauantaina kävimme paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan Glorian kanssa Entebbessä Uganda Wildlife Education Centressä, joka on vähän kuin eläintarha Victoria-järven rannalla. Kuvat kertovat sieltä kaiken.

Kameli.

Apina.

Hyeena.

Strutsi.

Simpanssi.

Iso puu ja joku turisti.



Äidin rakkautta.


Krokotiili.

Maakilpikonna.
Illasta vietimme yhdessä aikaa majapaikkamme huvimajassa, koska seuraavana päivänä tiemme erosivat. Kuusi meistä lähtee Mirva-open kanssa kohti Mpigiä muutamaksi viikoksi ja muut neljä jäävät Kampalaan.

Sunnuntaiaamuna pakkasimme loppuun ja yliopiston bussi tuli meitä hakemaan. Veimme Kampalaan jäävät Red Chilli Guest Houseen, johon he muuttivat, ja me muut jatkoimme matkaamme kohti Mpigin kylää, jossa asustamme sairaalan alueella omassa pienessä mökissä neljän hengen huoneissa. Meillä on oma kokki, mrs. Juliet, jonka ruoka oli taivaallista, saimme perunamuusia! Sähköt olivat illan poissa, otsalamppujen valossa istuimme iltaa. Vessana meillä on reikä lattiassa, johon me nokkelina tyttöinä rakensimme pöntön väärin päin käännetystä vadista, johon leikkasimme pohjaan reiän. 

Vessanpöntön rakennusta.

Suihkuun mennessäni näin ensimmäisen torakan. Iyh! Niin, ja siis suihkustamme tulee tosiaan vain kylmää vettä, mutta mrs. Juliet keitti meille pannussa kuumaa vettä peseytymiseen. Sähköt olivat poikki lähes koko illan, joten kävin otsalamppu päässä vatiin sekoittamani veden kanssa ”vatisuihkussa”. Siinä tilanteessa jo hetken mietti, että mihin sitä onkaan lähtenyt, voi ei! :D

Orientaatioviikon jatkoa, osa 2


Torstaina vierailimme Ugandan ainoassa psykiatrisessa sairaalassa, Butabikassa. Siellä on miesten ja naisten akuutit osastot, lasten osasto, alkoholi- ja huumekorvausosasto, oikeuspsykiatrinen osasto ja outpatient department, eli vähän niin kuin poli. Keskimäärin Butabikassa on 550 potilasta, mutta ajoittain potilaita voi olla yli 700. Potilaiden ikä vaihtelee neljävuotiaasta 40-vuotiaaseen. Butabikan lapset ovat poliisin tuomia kaduilta, heidän tarkkoja ikiä tai alkuperiä ei tiedetä. Lasten psykiatrisella osastolla hoidetaan mm. epileptikoita, autistisia ja ADHD-lapsia sekä kaikkia muita neurologisia sairauksia omaavia lapsia. Lapset saavat Butabikassa helposti täysin väärää hoitoa, koska mm. epileptikoita tai autistisia helposti ajatellaan psyykkisesti sairaina. Kävelimme naisten ja miesten akuuttien osastojen ohi ja naiset vallan innostuivat meistä. He huutelivat rivouksia ja yrittivät saada meitä käymään aidan vieressä ja olivat vallan hervottomia aidatun alueensa sisällä. Miesten osaston väki oli rauhallisempaa, mutta sieltäkin joku olisi halunnut meidät kaikki vaimoikseen.

Butabikasta jatkoimme Kiwokoon maaseudulle, jossa kävimme tutustumassa Kiwoko Hospitaliin, yhteen meidän tulevista harjoittelupaikoistamme. Kiwokossa oli useampikin vaaleaihoinen immeinen, joista yksi irlantilaisnainen kierrätti meitä ympäri sairaalan aluetta. Nainen oli ollut miehensä kanssa Ugandassa kaksi vuotta (ja syönyt koko sen ajan malaria-profylaksialääkkeitä). Hänen miehensä oli medical engineer ja työskenteli Kiwokon sairaalassa.

Kaikkia osastoja emme Kiwokossa kiertäneet. Me kävimme lasten osastolla, jossa oli kaksi ”siipeä”, mutta siis yhtä samaa huonetta kaikki ilman väliseiniä. Toisessa osassa oli punaisia, keltaisia ja valkoisia lasten ja vauvojen sänkyjä. Värin mukaan potilaat jaoteltiin niin, että punaisissa sängyissä oli jatkuvaa valvontaa tarvitsevat, keltaisissa jonkin verran valvontaa tarvitsevat ja valkoisissa lapset, jotka olivat jo pian kotiutuskunnossa. Toisessa osassa oli ”eristyshuone”, eli siis ilman väliseiniä tai mitään samassa tilassa, hoidettiin mm. tuberkuloosilapsia. Lastenosastolla hoidetaan vain 0-6 –vuotiaita lapsia ja kuusivuotiaasta lähtien lapsetkin menevät aikuisten osastoille, miesten tai naisten osastolle.

Kiersimme maternity-osaston, jossa oli lapsivuodeosasto kahdessa valtavassa isossa huoneessa, toinen huone leikatuille äideille ja toinen säännöllisesti synnyttäneille. Lapsille ei ollut omia sänkyjä, vaan ne olivat samassa sängyssä äidin kanssa. Kiwokon alueella (ja varmaan lähes koko Ugandassa) yritetään rohkaista äitejä tulla sairaalaan synnyttämään, sillä kotisynnytysten jälkeiset infektiot ja lapsikuolleisuus on korkea. Kiwokosta löytyy myös yksi Ugandan kuudesta NICU:sta, eli vastasyntyneiden teho-osastosta. Yksi löytyy Kiwokon lisäksi pohjois-Ugandasta ja loput neljä Kampalan alueelta, niistä yksi on IHK:ssa. Kiwokossa hoidetaan mm. 28 raskausviikon jälkeen syntyneitä keskosia. Ugandassa abortti on laiton. Kaikkia alle 26 raskausviikolla menehtyneitä sikiöitä ajatellaan keskenmenoiksi ja sen jälkeen syntyneet ovat ennenaikaisia synnytyksiä.

Kiwokossa on myös HIV-poliklinikka, jossa on tapaamiset tiistaisin ja torstaisin. Silloin on mahdollista tavata lääkäri, mutta jos siihen ei ole tarvetta, niin hoitajan kanssa tarkistetaan lääkitys, ravitsemus ja yleistila. Lisäksi näistä ryhmistä HIV-positiiviset saavat todella suurta vertaistukea toisistaan. Useat Ugandassa haluavat pysyä hiljaa sairaudestaan. Tapasimme yhden naisen, joka haluaa ”olla julkisesti” HIV-positiivinen, jotta muut positiiviset näkevät hänen voivan hyvin ja asioiden olevan reilassa, ja uskaltavat myös hakeutua hoitoon, ja terveet eivät turhaan pelkää HIV-positiivisia ihmisiä.

Perjantaina matkustimme todella maalle, n. 70km päähän Kampalasta keskelle ei mitään. Vierailimme ROTOM:ssa (Reach One, Touch One –Ministries) Mukonon kylässä. ROTOMin perusperiaate on huolehtia vanhuksista. Muuten vanhukset jäävät lähes oman onnensa nojaan Ugandassa. He usein joutuvat kasvattamaan myös lastenlapsiaan tai lastenlastenlapsiaan. ROTOMissa ajatellaan, että kun vanhus voi hyvin, niin myös lapset voivat hyvin. He tekevät kotikäyntejä, jolloin he rukoilevat vanhusten kanssa, auttavat kotitöissä ja vievät ruokaa. Heillä on ROTOMin toimiston pihapiiriin rakenteilla myös vanhainkoti, jossa jokaisella siellä asuvalla vanhuksella tulee olemaan oma huone. Kävimme rakennustyömaalla vierailemassa siellä ollessamme. Kasassa oli vasta seinät, mutta alku näytti ainakin ihan hyvältä, palvelutalotyypiseltä ratkaisulta. Ugandassa miesten odotettu elinikä on 51 ja naisten 53 vuotta. Kuitenkin, nimenomaan pienemmistä kylistä, löytyy paljon myös lähellä 80 ikävuotta olevia vanhuksia.

Muutama meistä pääsi myös vierailemaan paikallisen heimon kylässä, mutta en kuulunut siihen ryhmään. Heidät oli kuulemma ilolla, tanssilla ja laululla ottanut vastaan jonkinlainen alkuasukasheimo, jossa oli ihmisiä lapsista vanhuksiin. Kyllä harmitti jälkikäteen, etten päässyt sinne vierailulle!

Mukonon kylästä jatkoimme vielä hieman kauemmas Kampalasta, Nyengaan. Vierailimme hyvin vahvasti katolisessa sairaalassa ja sairaanhoitaja-koulussa, St. Francis Hospital Nyengassa. Siellä, kuten lähes kaikissa muissakin sairaaloissa, oli miesten, naisten, lasten ja äitiysosastot sekä HIV-poli. Äitiysosastolle kuului synnytyssali ja synnyttäneiden osasto. Synnytyssalista löytyi inkubaattori ja oma pieni autoklaavi. Sinä päivänä siellä oli syntynyt kuusi vauvaa, joista neljä normaalisti alakautta. Nyengan sairaalan yhteydessä oli kaksi pientä tiilitaloa, joissa asui lepraa sairastaneita vanhuksia, joista Nyengan väki piti huolta. Lauloimme vanhuksille ja he olivat mielissään.

Myös eräänlainen neuvola Nyengassa toimi raskaana oleville. Siellä oli seinillä julisteita siitä, kuinka HIV-positiivisia(kin) äitejä rohkaistaan imettämään lapsiaan ainakin 6kk ikään asti. Meillä Suomessahan se on kiellettyä. Ugandassakin 15 vauvaa sadasta saa rintaruokinnan välityksellä äidiltä tartunnan HIV:sta. Kuinka monta turhaa tartuntaa voitaisiin välttää sillä, että näitä ihmisiä täällä valistettaisiin asiasta. (itseasiassa meillä oli yhdellä Mpigin luennoista tästä puhetta, ja mainitsin asiasta luentoa pitäneelle kätilölle, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, vaan väitti tiukkaan, että imettäminen vain ja ainoastaan antaa kunnon vastustuskyvyn vauvoille infektioita ja tauteja vastaan...)

Inkubaattori.

Synnytyssänky.
Sairaanhoitajaopiskelijoiden asuntolat sijaitsivat myös sairaalan alueella. Heidän opettajansa kierrättivät meitä ympäri sairaalan aluetta. He pukeutuivat nunnamaisiin asuihin, joihin kuului mekko ja hilkka ja/tai pidempi nunnahuivi. Koko sairaala oli jollain ahdistavalla tavalla liian uskonnollinen. Alunperin meidät kätilöopiskelijat oli ajateltu sijoittaa sinne kahdeksi viikoksi, mutta vaihdoimme sen vain yhteen viikkoon.

Nyengasta takaisin Kampalaan yliopiston bussilla palatessamme jumiuduimme ruuhkaan kolmeksi tunniksi. Ehti tulla jo pimeä ja kuskimme varoitti meitä pitämästä laukkujamme tai mitään arvokasta näkyvillä. Kyllä kuumotti, pelotti suorastaan. Joku aiempi suomalaisryhmä oli juuri vastaavanlaisessa tilanteessa aseellisesti ryöstetty. Meillä on kielto, ettemme saa koskaan liikkua yksin ulkona, ja pimeän tultua emme saa lähteä kotosalta enää mihinkään. Mutta turvallisesti, hengissä ja kaikkien tavaroiden kanssa selvisimme kotiin! 

Ps. Täällä aurinko paistaa suoraa yläpuolelta! :)


3.10.2012

Auts.


Taisin murtaa tänään pikkuvarpaani. Auts. Toissapäivänä nyrjäytin nilkkani, ja sekin on vielä turvoksissa. Auts.

2.10.2012

Orientaatioviikon jatkoa

Keskiviikon ohjelmaan kuului aamusta käynti Nsambya Babies –orpokodissa. Orpokoti ei vienyt sydäntäni samalla tavalla kuin Katwen slummikoulu. Isommat lapset olivat jo koulussa, ja pienimmät virkeinä hereillä. Osa meistä, minä mukaanlukien, suuntasi heti aluksi n. 1-vuotiaiden huoneeseen. Jokaiselle ojennettiin ovesta sisään mennessä vauva syliin. Sain syliini kakkavaippaisen pojan, joka ihastui täydellisesti hänelle ojentamaani ilmapalloon! Osa vauvoista rohisi todella pahasti ja osalla oli selvästi lämpöä, mutta ainakaan siinä tilanteessa kukaan orpokodin hoitajista ei reagoinut niihin asioihin mitenkään. Minun vauvani oli terve ja erittäin virkeä. Kaikki vauvat saivat juotavakseen maissivelliä normaaleista mukeista, joissa oli molemmille käsille oma kahva. Niin he kaikki pitelivät itse mukiaan ja joivat kuin isommatkin lapset.

Menin vauvani kanssa hoitajan luo ja kysyin, missä voin vaihtaa vaipan, koska siellä oli kakat. Hän otti vauvan ja lähti pesuhuoneeseen, minä seurasin perässä. Hän laittoi vauvan seisomaan isoon ammeeseen, jonka yläreuna oli noin vatsani korkeudella ja riisui vauvan kokonaan alasti. Heti kun hoitajan silmä vältti, vauva yritti kivuta pois ammeesta takaisin syliini. Hoitaja haki kuumaa vettä, lantrasi sen viileällä vedellä, veti hanskat käteensä ja pesi vauvan päästä varpaisiin saippuapalalla. Pesty alaston vauva sylissään hän meni takaisin huoneeseen, josta hänet hain ja laittoi puhtaan vaipan ja uudet puhtaat vaatteet vauvalle päälle, vaikka vanhat eivät olleet likaantuneet kakasta lainkaan. Ajattelin, että asiat voisi hoitaa helpomminkin, mutta... :) Ainakaan ei pojan tarvinnut olla koko päivää kakat housussa!


Nsambya Babiesin jälkeen menimme myöskin Kampalassa sijaistevaan Mengo School for physically handicapped –kouluun tutustumaan. Nimensä mukaisesti Mengossa on siis pääasiassa fyysisesti, ja jonkin verran myös mentaalisesti, vammautuneita lapsia, yhteensä noin 120. Lapset asuvat koulun alueella ”dormissa”, eli isossa luokkahuoneessa, jossa on paljon kerrossänkyjä ja/tai normaaleja sänkyjä. Suurin osa lapsista on vammautunut sairastettuaan pienenä polion. Koululla on oma hoitaja, joka hoitaa lapsia lähes mitä tahansa vaivaa heillä onkaan, ja kerran tai kaksi kertaa viikossa vieraileva lääkäri. Toiminta- ja fysioterapiahuoneet löytyivät myös koulun alueelta. Mengon koulu oli jollain tavalla hyvin ahdistavan oloinen paikka. En osaa tarkemmin sanoa miksi, ehkä niiden hyvin pahastikin vammautuneiden lasten takia. Fyysisesti vammaisia, mutta henkisesti niin onnellisia, etenkin nähdessään meidät. Muutama meistä on menossa Mengoon harjoittelua suorittamaan.



Mengosta jatkoimme Mpigin kylään n. 40km päässä Kampalasta, johon me kätilö-ja sairaanhoitajaopiskelijat olemme menossa työharjoitteluun paikalliseen Health Centeriin. Mpigissä tapasimme dr. Jubileen, joka kierrätti meitä ympäri aluetta ja joka osastolla tutustumassa. Dr. Jubilee on ollut myös Suomessa viime keväänä vierailemassa, ja käynyt myös Tampereella.

Suurimman potilasmäärän Mpigin Health Centrestä vetää maternity, joka pitää siis sisällään vierihoidon, synnyttämisen, sektiot (joita on paljon!) ja raskaana olevat, joilla on esimerkiksi malaria tai muita sairauksia. Osastolla oli paljon nuoria äitejä. Paljon on kuulemma toimenpidesynnytyksiä (ilmeisesti siis sektioita) erinäisistä syistä johtuen, esimerkiksi tarjontavirheitä on paljon. Epäselväksi jäi, tehdäänkö siellä imukuppi- tai pihtisynnytyksiä lainkaan.

Mpigissä on myös miesten ja naisten osastot sekä lastenosasto. Naisten osaston ja lasten osaston ovat aiemmat suomalaisryhmät maalanneet. Yleisiä osastoilla hoidettavia sairauksia ovat tuberkuloosi, pneumonia ja malaria. Lisäksi oli myös neuvolatyyppinen antenataalinen klinikka, päivystys (out patient department = OPD), kolmen sängyn ensiapu, lääkärinvastaanottohuoneita, laboratorio, injektiohuone, ultraääni ja maanantaisin ja torstaisin toimiva HIV-klinikka. Mpigin kyläsairaala on ”keskittymäsairaala”, parempitasoinen (tai tarjoaa enemmän palveluita) kuin pienemmät tk-tyyppiset sairaalat tässä lähiympäristössä. Koko Mpigin Health Centreä pyörittää vain ja ainoastaan kolme lääkäriä ja alueeseen kuuluu 250 000 asukasta.

Näimme myös siellä kyläsairaalan alueella sijaitsevan majoituksemme, jossa oli wc:nä reikä lattiassa ja suihkusta sai vain kylmää vettä. Siellä asumme neljän hengen huoneissa, meitä lähtee vain kuusi opiskelijaa ja opettaja Mpigiin. Meillä on oma kokki, mrs. Juliet, joka tekee meille aamupalan, lounaan ja päivällisen, sekä mahdollisesti illalla lämmittää pesuvettä pannussa, jos on ollut hyvällä tuulella. Mpigiin meitä odotellaan oikein innolla, etenkin kätilöopiskelijoita he haluaisivat pitää kolmen viikon sijaan ainakin vuoden! 

1.10.2012

Orientaatioviikon aloitus


Viime viikolla maanantai-aamuna suuntasimme yliopistolle orientaatioviikon aloituspäivään. Siellä erinäiset ihmiset vuorollaan puhuttelivat meitä ja toivottelivat sydämellisesti tervetulleiksi. Kiersimme myös yliopiston yhteydessä olevaa IHK (International Hospital Kampala) –sairaalaa. IHK on yksityinen sairaala, mutta potilaita vaikutti olevan silti ihan mukavasti. Synnytysosasto näytti melko samanlaiselta kuin Suomessa. Samanlaisia laitteita sieltä ainakin löytyi. IHK olisi varmasti hyvä paikka harjoittelulle, mutta ehkä haemme kuitenkin jotain enemmän kyläsairaala-meininkiä täältä Afrikasta, se on sitä, mitä haluamme nähdä, kokea ja toteuttaa. IHK:ssa tulemme mahdollisesti viettämään jonkun viikon harjoittelussa kuitenkin, lauantaina lyömme kolmen kuukauden harjoittelujen suunnitelmat lukkoon.
IHK:n synnäri.

Koululla saimme IHK-kierroksen päätteeksi nauttia henkilökunnan ruoasta, joka piti sisällään mm. riisiä, naudanlihaa (+”kastiketta”), pinaattia, papuja ja banaanista tehtyä paikallista perinneruokaa matokea. Matokea olimmekin jo odottaneet. Olen kuullut, ettei se maistu juuri miltään, eikä se kyllä maistunutkaan. Se on koostumukseltaan kuin perunamuusia ja ainakin tuo versio maistui maalta (mullalta). Kaiken siitä söin, ja kyllä sitä toistekin voin syödä, muttei siitä mitään suosikkiruokaani täällä tullut.

Matokea ja muuta ruokaa.
Orientaatiopäivän päätteeksi kävelimme kotiin. Eräässä risteyksessä tien toisella puolella pieni lapsi heilutti minulle ja heilutin takaisin. Hän oli niin hellyyttävän näköinen, että ylitin tien, jotta voin viedä hänelle karkin. Kuljetamme täällä karkkia tai jotain muuta vastaavaa mukanamme koko ajan, jotta voimme tarjota lapsille ja nähdä sen ilon heidän silmissään ja maailman leveimmän hymyn huulillaan. Pian annettuani karkin lapsen takaa juoksi usea muukin lapsi luoksemme ja heillekin tarjosin karkit. Nuo ovat vietävän suloisia nuo lapset täällä!


Illalla maanantaina ukosti ja vettä satoi, että ei se täälläkään aina niin aurinkoista ole, vaikka päiväntasaajalla ollaankin! :)

Tiistaina lähdimme tutustumiskierrokselle tuleviin harjoittelupaikkoihimme. Koko loppuviikon kierrämme alustavan suunnitelmamme mukaisiin työharjoittelupaikkoihin tutustumassa. Tutustumiskäyntien perusteella saamme itse vaikuttaa siihen, mihin haluamme oikeasti harjoittelemaan, eli alustava suunnitelma voi muuttua vielä paljonkin. Yliopiston bussia oli kivitetty, tai jotain muuta ilkivaltaa se oli kokenut, ja pääsimme liikenteeseen puolitoista tuntia aikataulusta myöhässä matatulla.

Ensimmäisenä menimme Katwe School –nimiseen slummikouluun, jossa on koululaisia jopa 400. Koulu oli vanhassa kerrostalorauniossa, jonka pihaympäristössä oli slummissa asuvien ihmisten koteja ja muutama pikkuruinen rakennus luokkahuoneita. Kiersimme luokissa ja joka ryhmä taputti meille tervehdyksensä, lauloi ja toisti opettajan kysymyksiin vastaukset yhteen ääneen, esim. ”Welcome our visitors”. Joihinkin luokkiin jaoimme lapsille ilmapalloja tai tarroja. He olivat haltioissaan! Voitte vain kuvitella niitä ihania lapsia, jotka ovat vilpittömästi onnellisia nähdessään meidät ja saadessaan meiltä jotain, kuinka heidän silmänsä loistavat ja hymy on korvasta korvaan leveä ja niin aito! <3 Sydän siinä pakahtui, moneen kertaan! Niin monta lasta teki mieli ottaa mukaan kainaloon ja tuoda Suomeen! En voi sanoin kuvailla sitä, aivan ihanaa, kyyneleet nousevat silmiin vain pelkästä ajattelemisesta.


Luokkakierrosten jälkeen pienimmät koululaiset pääsivät koulusta ja tulivat pihaympäristöön luoksemme. He kirjaimellisesti roikkuivat käsissämme ja halusivat katsella kameroitamme ja kokeilivat ihoamme, että onko se oikeasti vaalea ja miltä se tuntuu. Eräs pieni tyttö otti kädestäni kiinni, kun kävelin pihassa. Kun minua kohti tuli toinen tyttö, tämä kädessäni kiinni oleva tyttö työnsi kohti tulevan tytön pois ja tarttui tiukemmin kädestäni kiinni. Hän tahtoi omia minut itselleen. Kuinka suloista, nämäkin täällä tuntevat kateutta. Haluavat omia itselleen mzungun, joka siis tarkoittaa valkoihoista ihmistä.

Katwesta jatkoimme samana päivänä Caring Handsiin, joka on suomalaisen Milla Happosen perustama yritys, joka auttaa köyhiä äitejä ja tarjoaa heille työtä. Caring Handsin tuotoksiin kuuluu paperihelmet ja niistä tehdyt erilaiset korut. Tapasimme Caring Handsissa Millan, joka kertoi omasta taustastaan ja kuinka hän on päätynyt Ugandaan ja perustamaan yrityksensä. Urhea nainen, muuta en voi sanoa. Upeaa työtä tekee. Kaksi paperihelmistä kaulakorua kasaavaa naista kertoi meille tulkin avustuksella oman tarinansa ja miten he ovat saaneet avun ja pelastuksen elämälleen Caring Handsin avulla. Toinen heistä oli vanha, HIV-positiivinen ja hyvin laajalle metastasoitunutta syöpää sairastava nainen, joka oli joitakin vuosia sitten otettu Caring Handsin ”avun saajaksi”. Milla kertoi ajatelleen ottaessaan naisen autettavakseen, ettei tämä tule elämään vuotta pidempään, mutta nainen on saanut niin hyvän tuen ja avun Caring Handsista, että on elänyt jo useamman vuoden sen jälkeen ja vaikutti melko hyvävointiselta, että ehkä niitä vuosia on vielä useampi jäljelläkin. Caring Handista saimme ostaa paperihelmiä itsellemme, ja kaikki meidän ostamiemme helmien tuomista tuloista käytetään köyhien naisten, etenkin äitien, hyväksi.

Paperihelmiä.